Peruskoulun aikana kahlasin läpi Martinniemen pikkukirjaston kirjahyllyt Pekka Töpöhännästä Stephen Kingiin. Kahdeksanvuotiaana luin mummoni kanssa ufokirjoja. Ja keräilimme hienoja kiviä taskuihin kävelylenkeillämme.
En osaa nukahtaakaan ellen saa ensin lukea kirjaa. Aikuisiällä aloin inhota kirjastoa, koska rakastan kirjoja. Haluan omistaa hyvän kirjan, enkä ajatella lukunautinnon aikana sen palauttamista takaisin. Siksi ajan mittaan minulle alkoi kertyä hyllyyni ihania omia kirjoja ja useimmat niistä luin jopa kolmeen kertaan (hyvän kirjanhan lukee vaikka yhdessä yössä!).
Viitisentoista vuotta sitten illalla nukkumaan mennessä olin taas tuskissani: "Mitä luen mitä luen kun olen taas kaikki lukenut ja tämänkin kahteen kertaan!" Kirjahyllyn perukoilta epämääräisten opusten läjästä sattui silmääni tylsännäköinen vanha nidos - tiedät ne 1900-luvun alkupuoliskon yksiväriset pölyiset kirjat, joita ei divarissa kukaan vilkaise, eikä Pelastusarmeija ota lahjoituksena vastaan. Kirja oli päätynyt jostain syystä minulle ex-mieheni edesmenneen isän jäämistöstä. Ihmettelin, kuinka olin sellaisen kirjan perkannutkin hyllyyni. "Kristuksen elämä". Voi ristus - tätä kai sitä sitten on luettava, kun ei muutakaan löydy.
Vanhoja kellastuineita sivuja edetessäni huomasin lukevani jonkinlaista nuorten kuvallista oppikirjaa Jeesuksesta 1960-luvulta. Mikäs siinä, tarinaa tarinan joukossa. Mutta jokin noissa tarinoissa ja opetuksessa kosketti pintaa syvemmältä, sillä kirjan pois laskiessani sanoin miehelleni, että "Minäpä taian alakaa uskovaiseksi!". Sanoin sen vain puoleksi vitsillä. Mieheni taisi vähän jopa säikähtää kommenttiani, sillä hän vastasi minulle tyyliin "No älä ainakaan semmoseksi jeesustelijaksi ala!".
En ole koskaan ollut sellainen perinteinen vaimo - mikä se edes onkaan? - mutta tietenkään en totellut ja nykyään olen ihan mahdoton Jeesustelija!
Koska lamppu oli jo sytytetty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun osallistut kommentointiin - avoimella ja elämäniloisella mielellä <3