Junailua

Leijuva Hiiri

Anne Teijula ja Maarit Viiri

Olin pääsiäisen ajan ystäväni Annen luona Turussa suunnittelemassa ja starttaamassa alkuun uutta elämäniloista "Vapaan sanan ja taiteen yritystä Leijuva Hiiri" 🐭 Hauska nimi on muodostettu sukunimistämme Teijula & Viiri. Yrityksemme hedelmiin pääsette tutustumaan myöhemmin tämän vuoden puolella! Elämme sikajännittäviä aikoja!

Junamatkalla kohti kotia kävin syömässä ravintolavaunussa. Pitsanjämäni oli syöty tunteja sitten ja siemennäkkäriä en jaksanut enempää jyrsiä, vaikka nyt virallisesti hiiri olenkin. Listalta bongasin pitkän haaveilun jälkeen caesar-salaatin, mutta ravintolan nainen totesi ystävällisesti, että salaatteja ei valitettavasti ole. Otin sitten kerrosvoileivän ja pullon vettä. Jäin ravintolavaunuun istuskelemaan ja jossain vaiheessa korviini kantautui tiskiltä suht isoääninen keskustelu, jossa noin kuusikymppinen rouva tivasi henkilökunnalta, kuinka pitkiä seisauksia juna tulee tekemään seuraavilla asemilla. Henkilökunta, kaksi naista, eivät sitä tienneet ja selittivät, että konduktööri johtaa junan kulkua, ei ravintolahenkilökunta. Lisäksi he eivät myöskään voineet tietää, onko juna minuutilleen aikataulussa. Kuulemma on mahdotonta muistaa kaikkien junien aikataulut ulkoa. Siihen tämä rouvashenkilö vastasi "AI - te olette sitten vain töissä täällä, niinkö?", johon naiset vastasivat, että juuri niin, töissä me täällä vaan ollaan. Rouva heitti takaisin isolla kipakalla äänellä "SILLÄ LAILLA, tytöt!" naureskellen merkittävästi ympärilleen.

Jatkoin puhelimeni pläräämistä. Kohta kuulin ravintolan naisten supattavan toisilleen ärtyneenä, että "Vai pitäisi sitä lähteä hakemaan salaattia!". Nyt vasta ymmärsin, mistä edellisessä keskustelussa oli kyse. Tai ainakin kuvittelen ymmärtäväni. Ilmeisesti rouva tiedusteli mahdollisuutta, että hänelle olisi noudettu asemalta tai jopa toisesta junasta salaattia pikaisen pysähdyksen aikana. Jos näin on, niin siinä oli kyllä asiakas, joka osasi vaatia palvelua 😀, jota ei sitten harmikseen saanut ja antoi mielipahansa tulla julki. Taisi olla se kuuluisa "Hyvä ruoka - parempi mieli" - tilanne päällä. Ymmärtääkseni junan ravintolan henkilökunta ei saa poistua junasta työaikana tai poistuminen luokitellaan tauoksi.

Minua alkoi ärsyttää. Se on kuin piikki lihassa nykyään, jos ärsyttää vähääkään. Ketäpä se ei hiertäisi, mutta kiinnitätkö ärtymyksen tunteeseen huomion heti ajatuksella "Minullahan on vaihtoehto ärsytykselle!". Heitin siis äskeisen ajatukseni ja ärsytyksellä "herkuttelun" (eli rouvan syyttelyn töykeästä käytöksestä tunteakseni olevani jotenkin parempi ihminen) pois mielestäni samantien. En halua olla kiinnostunut egoni tarjoamista pullanmuruista, joilla se ruokkii muka-paremmuuden tunnettani.  

Tyydy vähään - saa vähän!

Kunnes tilanne nousi uudelleen mieleeni ollessani mieheni kanssa autossa matkalla kotiin. Piti oikein selittää miehelleni tuo tilanne kuvaillen mahdollisimman värikkäästi. Kuitenkin siinä samalla selittäessäni toinen mieleni - se rauhallisempi - kuunteli sanatulvaani ja ihmetteli, miksi tätä pitää jauhaa, mitä hyödyt siitä?

Silloin tällöin muissakin tilanteissa, jostakin asiasta puhuessani, olen alkanut tulla tietoiseksi "raskaudesta", joka on ulospuhumissani sanoissa. Ikäänkuin joutuisin oksentamaan sitä asiaa, kiskomaan narun avulla sanoja ulos suustani. Luulen siis haluavani sanoa/puhua jotakin, mutta tunnistan samalla, että "Nämä eivät ole minun Todellisia Sanojani - EN TARKOITA TÄTÄ!". Silti ne tulevat. Jotkut kutsuvat sitä töksäyttelyksi ja töräyttelyksi. Se voi olla myös vanhan levyn pyörittämistä, vanhan virren veisaamista. Ei niissäkään sanoissa mitään pahaa ole. Niiden avulla voi tulla tietoiseksi piiloajatuksistaan ja mikä parasta - näköjään myös Todellisista Ajatuksistaan.

Onnellinen lopputuloshan on Jumalan Varma 😇

Jokin aika sitten puhuin miehelleni siitä, pitäisikö meidän ottaa Valolle, shelttikoirallemme, kaveri, sillä toinen rakas koiramme Hemmo kuoli yllättäen lokakuussa. Ikävä ei ole hellittänyt vieläkään. Valo on nimensä mukaisesti energinen ja leikkisä. Valo istui keittiön työtason alla päivystämässä, tippuuko jotakin herkkua lattialle kokatessamme. Katsoin Valoa jotenkin säälin [pelon syyllisyyden] tuntein ajatellen "Pitäisikö tuolla olla leikkikaveri?". Mutta sanoessani miehelleni "Pitäisikö meidän ottaa toinen koira?" tajusin, että sanani olivat raskaita - juuri niitä joita pitää kiskoa vetonarulla kurkusta ulos. En minä halua nyt toista koiraa! Enkä varsinkaan Hemmon paikkaa korvaamaan! Egon kikkoja on nämä laastarisuhteet ja sääli - minähän säälin siinä hetkessä Valoa pelon ajatuksella, että se on yksinäinen. Mistä minä sen todella tiedän, onko se? Entäpä jos se on oikein onnellinen vain meidän kanssa? Keskustelukumppanini Aira Sahakangas kiteytti asian myöhemmin näin: "Tarvitseeko Valo toista valoa, koska se on sitä itse?". Se helpotti.

Jos ja kun uusi koira perheenjäseneksi tähän taloon astuu, se saa tulla meille puhtaassa ja vapaassa ajatuksessa - ei syyllisyyden velvollisuudella kenenkään kaveriksi otettuna.

Junat, salaatit, koirat... Kaikki muodot maailmassa ihan samaa tarkoitusta varten. En syyllistä itseäni tämän junatarinan kertomisesta ja siitä puhumisesta, koska se auttoi ja auttaa minua jatkossakin olemaan valppaampi siitä, mitä mielessäni annan pyöriä ja hääriä, mitä jaan sanoillani ja mitä haluan maailmassani laajentaa.

Kaikki tilanteet ovat avuksi matkallani pyrkiessäni vapauteen ja iloon. Kiitos siis tällekin nälkäiselle rouvalle junamatkalla. Junassa on hauska matkustaa!