torstai 6. huhtikuuta 2017

Syyllisyyden velvollisuus

Tammikuun alun pakkasaamuna totesin, että neljä vuotta sitten ostamieni toppahousujen nappi ei mene kiinni rukoilemallakaan. Siinä eteisen peilin edessä housujeni kanssa vääntelehtiessä totesin, että nyt tälle asialle on tehtävä jotakin.

Olin jo vuoden verran tarkkaillut runsastuvaa vyötäröäni ja tuntenut vaatteiden pienentyvän ympärilläni. Rajani ja periaatteeni kuitenkin on, että kivaa vaatevarastoani en ala uusimaan katoavaisen rasvan vuoksi. Jo syksyllä ajattelin inhoten lihomistani ja huonoina päivinä pieksin mielessäni itseäni "Mene paksukainen nyt sinne kuntosalille ja hanki takaisin se viiden vuoden takainen kroppa!". Siitä hommasta ei tosin syntynyt mitään näkyvää, sillä nykyään olen tosi huono tottelemaan tuota syyllistävää egon ääntä: MIKÄÄN, mitä teen egon käskystä, ei tuota minulle iloa. Eikä se ole helppoa tai onnellista, vaan päinvastoin - se on suorittamista itku kurkussa ja teennäinen hymy naamalla, ärsyyntymistä maton alle lakaisten. Se ei ole sitä, mitä TODELLA haluan.

Tein kuitenkin jotain paljon tärkeämpää: Pyysin Jeesukselta apua laihtumiseen, aina kun itseinho tuli mieleeni. Ja jatkoin [lähes] huolettomana lihomistani tuohon tammikuiseen aamuun asti, kunnes mielessäni - ihanan turkoosien toppahousujen ansiosta - tein neutraalin päätöksen uuden päämääräni suhteen. Yritän siis kuvailla, että päätökseni oli neutraali, koska siihen ei enää liittynyt itsensä pieksemistä ja syyllisyyttä. Anteeksianto ja avunpyyntö oli taas kerran todistanut voimansa ihmeisiin: Puhdas ajatus ja päätös sai tulla esiin. Se on todellista valinnanvapautta.

Päämäärä määrittelee keinot! Päämääräni avunpyynnössä on AINA ongelman muodosta riippumatta vapaus, helppous, onnellisuus, ilo ja runsaus muutamia mainitakseni. Nyt minulla oli vapaus ja helppous aloittaa jotain uutta elämäntapojeni suhteen.

Jos olisin aloittanut egoni eli pelkominäni käskystä jumppaamisen ja laihduttamisen jo aiemmin, olisin tehnyt sen raskaimman kautta - syyllisyyden velvollisuudella ego personal trainerinani. Nyt henkilökohtainen kunto-ohjaajani sai olla Pyhä Henki, koska en lähtenyt salille pelon kanssa. Nimittäin tuona samaisena tammikuisena päivänä hankin kuntosalijäsenyyden vuodeksi. Tähän liittyy hauska pieni yksityiskohta hinnan ja rahan suhteen: Syksyllä katsoessani salijäsenyyksien hintoja minusta tuntui, ettei minulla ole oikein varaa siihen, mutta nyt ne tuntuivat suorastaan halvoilta! Vain muutama kymppi kuukaudessa. Kun katsoo puutteen silmin, kaikki on kallista. Ihme on itse asiassa mielessä tapahtuva näkökulman muutos.


Pyhän Hengen palveluksessa oleminen voi siis tarkoittaa myös kuntosalilla käymistä - oman itsensä vuoksi. Jumalan palveleminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että palvellaan vain muita ihmisiä itsensä sivuun laittaen. Raamatussa mainittu Jeesuksen ohje "Tee toisille se, mitä toivoisit itsellesi tehtävän" on ollut vuosia yritykseni tärkein arvo, mutta olen oppinut kantapään kautta, että palvelun laatu on suoraan verrannollinen siihen, "kuinka puhdas oma pesä ensin on". Puhdas syyllisyydestä, opituista menneistä uskomuksista, peloista jne. Sama pätee mihin ammattiin tai rooliin tahansa - olit sitten äiti tai presidentti.

Minun menneisyydessäni eli opituissa uskomuksissani (eli egossani) on jäljellä syyllisyyttä, arvottomuutta ja pelkoa liikuntaa (voi taivas, miten vihasinkaan koululiikuntaa!), kuntosalia, lihomista ym. kohtaan ja nyt oli aika lähteä kohtaamaan ne arvottomuudet uudestaan - uudelleen arvioimaan - antamaan anteeksi menneisyydelleni ja huomata, että tämänkään pelkouskomuksen ei tarvitse minua enää sitoa. Pelko ei ole muuta kuin menneisyyden kokemus, jossa on mukana jokin syyllisyyden miljardeista muodoista. Kuntosali on minulle vain maailman tarjoama kulissi, jossa voin harjoitella anteeksiantoa - ja pitää samalla hauskaa (no tähän asti hauskinta on ollut sieltä pois lähteminen reippaan voimailun jälkeen ja huomata vararenkaan kutistuvan).

Ehkä tämä riittää tällä kertaa. Karvainen ystäväni Valo odottaa aamulenkille pääsyä pitkä kuononsa polvellani. Valolle liikunta on luonnollista riemua, seikkailua ja iloa ja siitä minäkin voin ottaa esimerkkiä. Eläin on luonnostaan nyt-hetkessä huolehtimatta velvollisuuksista. Nyt-hetkessä oleminen on automaattista iloa - Elämäniloa ja seikkailua!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun osallistut kommentointiin - avoimella ja elämäniloisella mielellä <3